KauhuConissa jälleen – Johanna Sinisalon kutsuvieraspuhe

Viime vuonna järjestettiin Rikhardinkadun kirjastossa kirjaston ja H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n yhteistyönä ensimmäistä kertaa KauhuCon, tapahtuma, jossa kauhukulttuuri näyttäytyi kaikessa moninaisuudessaan tai ainakin osassa siitä. Olin paikalla ja kokemus oli sen verran hyvä, että tänäkin vuonna piti lähteä paikalle. Tämän vuoden tapahtuma järjestettiin 7. - 8. huhtikuuta, ja olin tällä kertaa paikalla molempina päivinä.

Ensimmäisenä päivänä tapahtuman toinen kunniavieras Johanna Sinisalo piti puheen kauhun rajoista. Sinisalo aloitti puheensa siitä, mikä on hänen tuotantonsa ja kauhun suhde. Hän kirjoittaa mielestään kauhistuttavista asioista, mutta ei oikeastaan sellaisista, jotka ihmiset mieltävät kauhuksi. Itse asiassa Sinisalo ei mieltänyt tekstejään itsekään kauhuksi ennen kuin – yllätys yllätys – hän törmäsi lukijaan, jonka mielestä hänen novellinsa Etiäinen oli niin pelottava, ettei sen lukemisen jälkeen voinut sammuttaa valoja nukkumaan mennessä. Sinisalo kertoi pelkäävänsä itse eniten ihmisiä, ja tästä syystä hänen kirjojensa kauhu ei perustu yliluonnolliseen vaan vinksahtaneisiin ihmisiin.

Tietenkin Sinisalo pohti myös ihmisen tarvetta kokea kauhun tunnetta tarkoituksella. Hänestä tarve on jotenkin sisäsyntyinen, ja jotkut meistä tahtovat kauhuntunnetta vain lisää, kun taas toiset pakenevat pian vaikkapa lapsuuden kummitusjuttuihin tutustuttuaan tai yhden liian pelottavan elokuvan nähtyään. Sinisalo esitti myös ajatuksen kauhufiktiosta leikkinä – katsoessaan kauhua tai lukiessaan kauhutarinaa me leikimme pelkäämistä ja voimme pitää pelon koko ajan hallinnassamme. On helppo sulkea silmät tai kirja.

Itse tunnistan tuonkaltaisen pelon kiehtomisen. Olen niitä ihmisiä, joille kauhu on ollut juurikin hieman liian pelottavaa, mutta kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa. Ehkä siinä on myös omien rajojen hakemista: kuinka pelottavaa pystyn katsomaan? Nykyään omassa kauhuharrastuksessani on olennainen myös tunne, että kunpa löytäisikin sen elokuvan tai kirjan, joka oikeasti pelottaisi. Aika harva perushyvä teos siihen pystyy, kun on joitakin tullut vuosien varrella nähtyä ja luettua. Tosin tuntuu, että paljon enemmän olisi pitänyt nähdä ja lukea, mutta… jatketaan siitä, missä ollaan. 

Sinisalon mukaan paras kauhu on sellaista, joka näyttää meille, että elämänhallinta on vain illuusio. Kauhu pistää meidät silloin katsomaan silmiin asioita, joiden tahtoisimme unohtaa olevan olemassa. Yksi tällainen on maailman ja elämän kaoottisuus. Pitää kuitenkin muistaa, että kauhufiktio ei pelaa useinkaan ihmisten todellisten pelkojen kanssa siinä mielessä, että monet ihmisen syvätkään pelot, esim. pelko ihmissuhteen päättymisestä, eivät käänny kauhuviihteeksi tai edes vakavaksi kauhuksi. Fobioita voidaan käyttää kauhufiktion pohjana, mutta fobiapelkojen subjektiivisuuden vuoksi vaikkapa hyönteiskauhuun perustuva tarina on toisten mielestä mahdottoman pelottava ja toisten mielestä hohhoijaa-kokemus. Itse olen törmännyt muiden kuin fobiakauhuleffojen kohdalla kauhukokemuksen yksilöllisyyteen. Minusta tavattoman pelottava Manaaja on kuulemma ollut naurettava. Ring, sekin minusta kammottava leffa, on ollut toisen ihmisen mielestä pitkästyttävä. 

Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, että kauhu ja inho ovat eri asia. Sinisaloa tuntui erityisesti ärsyttävän se, että monesti kauhussa yritetään saada kova vaikutus aikaan sillä, että esitetään esimerkiksi mätäneviä ruumiita. Onhan se totta, että se on aika lailla halpa keino tunnelman luomiseksi, ja on mukavakin kuulla, ettei se tehoa kaikkiin. Itse kuulun hieman samaan ryhmään: varsinkin elokuvissa se, kun kierroksia todella lisätään, on minulla aina se pitkästyttävin osuus. 

Sinisalo uskoo myös, että eniten ihmiset pelkäävät sitä, että menettävät kontrollin tunteen. Siksi esimerkiksi kehokauhu on tehokasta: uhri on jumissa eikä voi tehdä mitään sille, että hänen kehonsa koskemattomuutta on loukattu. Myös kauhun perinteiset hirviöt, kuten vampyyri, ihmissudet ja Frankensteinin hirviö ovat muistutus siitä, millaiseksi jokainen meistä voisi muuttua. Ne ovat kiehtovia myös siksi, etteivät ne ole puhtaasti antagonisteja vaan tarinat niistä kertovat toiseudesta, joka ei oikeastaan eroa mitenkään meidän oikeasta elämästämme. Myös tällaisten olentojen motiivit on helpompi ymmärtää kuin vaikkapa Cthulhun.

Kuten Marko Hautala KauhuCon-esityksessään viime vuonna, myös Sinisalo pohti kauhun arvostusta. Jo nuorena Sinisalo törmäsi siihen, etteivät hänen vanhempansa innostuneet, kun hän luki Shokki-kauhusarjakuvalehteä. Kauhu on edelleen marginaalissa eikä arvostettua, vaikka goottilaisesta kauhuperinteestä löytyykin isoja klassikkoteoksia, kuten juuri Mary Shelleyn teos Frankenstein. Ongelmaksi Sinisalo näkeekin mm. sen, että kauhun ajatellaan olevan lapsellista pelottelua, eikä hienoja, selkeästi kauhuelementtejä sisältäviä teoksia luokitella kauhuun, koska niitä tahdotaan arvostaa eikä kauhua arvosteta. Yksi tällainen teos on vaikkapa Franz Kafkan Muodonmuutos. 

Lopuksi Sinisalo kertoi omista arvostuksistaan. Hän on logiikkanatsi, joka ei kestä sitä, jos faktat tarinassa ovat väärin tai henkilöt käyttäytyvät järjettömästi. Hänen mielestään hyvä kauhu leikittelee sillä rajalla, millä lukija tai katsoja jää epävarmuuteen siitä, onko asioille luonnollinen vai yliluonnollinen selitys. Sinisalon antama esimerkki tästä on aika lailla täydellinen ja minulle mieluisa: oman nuoruuteni suosikkisarja X-files teki nämä kaksi puolta konkreettisiksi, kun Mulder edusti ufouskovaista ja Scully skeptikkoa. Muistan ikuisesti, kuinka jokaisessa jaksossa lopputulos oli se, että kaikki melkein selvisi mutta ei laisinkaan. Oi niitä aikoja.