keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Sunnuntai KauhuConissa, osa 1

Koska kauhu on minulle läheinen genre, lähdin tietenkin viime viikonloppuna, tarkemmin sunnuntaina, Helsinkiin Rikhardinkadun kirjastoon, jossa järjestettiin ensimmäistä kertaa KauhuCon-tapahtuma. Ohjelmasta oli vastuussa H. P. Lovecraft – Historiallinen seura ry.

Sunnuntain ensimmäinen ohjelmanumero oli conin kunniavieraan Marko Hautalan esitys aiheesta ”Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta”. Hautala oli innoissaan, kun sai puhua muustakin kuin omista kirjoistaan, ja toi monia mielenkiintoisia näkemyksiä kauhugenreen. Heti aluksi hän esitti ajatuksen, että taide pysyy elossa, kun sen kosketus tavallisiin ihmisiin säilyy, ja että kauhu on juuri genre, jolla on populääri viehätyksensä. Itseäni tämä ajatus innostaa kovin, sillä mielestäni populääriys ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois eikä pienessä piirissä tehty hienostelu ole useinkaan taidetta, jolla olisi eniten annettavaa.

Ikävä kyllä kaikki eivät hoksaa tätä asiaa, ja siksi Hautalakin otti esille sen, että kauhugenrellä on aika huono maine – jopa niin huono, että jossain genrekirjallisuushierarkiassa se oli dekkarin, scifin ja fantasian alapuolella, ja vain porno oli sen itsensä alapuolella. Kauhulla on shokeeraamisen taakka, ja ehkä juuri sen vähemmän älykkään kauhuelokuvan luomien mielikuvien vuoksi yleisön käsitys siitä on turhan kapea. Onkin varmasti totta, että kauhu käsitetään liian suppeasti eikä ymmärretä, miten monimuotoinen genre se on ja mitä muuta sillä on annettavaa kuin halpahintainen säikyttely. Sitä paitsi, niin kuin Marko Hautalakin totesi, säikyttely kuuluu elokuviin; kirjallisuus ei pysty säpsäyttämään lukijaa.

Hullua on se, että kauhukirjallisuutta on lytätty Hautalan mukaan samoilla perusteilla jo satoja vuosia, 1700-luvun goottilaisesta kirjallisuudesta lähtien. Kauhu on monien mielestä alhainen, saastunut ja vahingollinen genre. Itse en tätä asennetta oikein ymmärrä. On outo ajatus, että jokin genre itsessään voisi olla kokonaisuutena kykenemätön ilmaisemaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Tai että jokin genre voisi puhua aina jostain, millä on merkitystä. Lisäksi olen sitä mieltä, että viihteellisyys ihan pääasiana kirjallisuudessa tai elokuvassa on ihan ok. Ei hyvän viihteen tekeminen ole ihan helppo juttu.

Mitä kauhu sitten Hautalan mielestä tekee muuta kuin säikyttelee ei-älyllisesti? Se käsittelee yhteisiä painajaisiamme, asioita, joista emme pääse eroon ja joita emme oikeastaan saisi edes ajatella. Se voi olla moraalitonta ja ennen kaikkea se on moralisoimatonta. Hautala arvioi mielestäni aivan oikein, että juuri tämä moralisoimattomuus voi olla vaikea asia niille ihmisille, jotka eivät kauhusta pidä. Itse pidän oikeastaan kaikissa tarinoissa juuri tästä: annetaan lukijan tai katsojan päättää, mitä mieltä hän on asioista, ei tehdä tulkintaa vaan kerrotaan vain tarina. Esimerkkinä tästä kantaaottamattomuudesta Hautala esitti ajat, jolloin yhteiskunta on hyvin polarisoitunut. Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on. Esimerkiksi tästä Hautala otti Teksasin moottorisahamurhat -elokuvan.

Hietalan mukaan ihmiset innostuvat sitä enemmän, mitä perverssimmän pelon romaaniin laittaa. Olisiko tähän siis syynä se, että juuri ne perverssit pelot ovat asioita, joita ei saisi edes ajatella? Ja ihmisellähän on tarve käsitellä asioita, joista ei voi puhua kenenkään kanssa. Jos kauhu sanoo jotain niistä, totta kai ihmiset innostuvat: nyt puhutaan asioista, joista pitää puhua mutta joista kukaan ei uskalla puhua mitään.

Kauhussa on hienoa myös se, että se vetoaa ihmisten tunteisiin ja kuten Hautalakin sanoi, kaikki voivat lähteä siihen mukaan, koska se ei kaipaa selityksiä. Tietysti on häiritsevää, ettei kauhussa löydy pahoille ja kauheille asioille selitystä tai ratkaisua eivätkä ne poistu minnekään, mutta puhdas tunteella kokeminen tekee joskus ihmiselle hyvää. Eikä se häiritsevyys ole sen kummempaa kuin häiritsevyys elämässäkin – eiväthän pelottavat asiat tosielämästäkään minnekään katoa.

Oli mielenkiintoista kuulla myös Hautalan ajatuksia kauhun kirjoittamisesta. Hän kertoi siitä, kuinka lapsena luettu Edgar Allan Poen tarina pyörteestä on jäänyt pakkomielteen omaisesti pyörimään hänen päähänsä. Myös Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini jäi vaikuttamaan Hautalan kirjoittamiseen. On varmasti totta, että lapsena vaikutuksen tehneet tarinat kulkevat mukana läpi koko elämän ja vaikuttavat omissa teksteissä. Joskus on tosin aika karmivaa miettiä toisin päin: mistä kaikki ne tarinat, jotka itse näpyttelee, tulevat?

Hautalan esitys päättyi lukuvinkkeihin. Kiinnostavimpia niistä olivat mm. Michelle Paverin kirjat Dark Matter ja Thin Air ja Paul Trembleyn teos A Head Full of Ghosts. Paverin kirjoissa on kummitustarina, joka sijoittuu ääriolosuhteisiin, Trembleyn tarina on puolestaan Hautalan mukaan karmiva demoniriivausromaani, jossa on aiheeseen uusi näkökulma. Jos kauhua paljon kuluttanut ihminen sanoo jotain tarinaa karmivaksi, siihen täytynee tutustua. Useinhan kauhun harrastajan on sitä oikeasti ihon alle menevää teosta vaikea löytää. Yleensä joutuu tyytymään niihin, jotka ovat vain keskimääräisen mukavan inhottavia.

Kaikkinensa Hautalan esitys oli mainio. Jos koskaan tulen miettineeksi – en usko, että välttämättä tulen, mutta tämä on hyvä tietää joka tapauksessa – onko kauhun kirjoittamisessa järkeä, voin aina ajatella, että kauhutarinaa työstäessäni teen valtavan hienoa työtä käsitellessäni asioita, joita me emme saisi edes ajatella. Onhan se tietysti ponnistus, ainakin joskus, työntää ruudulle kaikki se, mikä on kiellettyä ja mihin mieli yrittää olla taipumatta, mutta tottahan se on jonkun tehtävä. Jos ei toisia, niin itseään varten. Ja sitten kun tarinan lukee joku muukin, sehän on suorastaan hyvä teko auttaa jotakuta muutakin pääsemään ääneenlausumattomien pelkojen äärelle.

Marko Hautala (kuva: Janne Kauranen)

KauhuCon-aihe jatkuu seuraavassa postauksessa.

3 kommenttia:

  1. Kiitos tiivistelmästä! Olisin mielelläni käynyt kuuntelemassa Hautalaa, mutta aikataulu ei antanut kertakaikkiaan periksi. :(

    VastaaPoista
  2. Minullakin jäi väliin, ja harmitti kauheasti. Tosi kiva kuulla, mitä siellä puhuttiin! Tykkäsin Hautalan Kuokkamummo-kirjasta, vaikka se oli vähän raju minun makuuni. (Olen enemmän sellainen goottiromatiikka-nössö...) Pitäisi varmaan käydä lainaamassa muitakin hänen teoksiaan

    VastaaPoista
  3. Itse olen myös lukenut Kuokkamummon ja nyt on kirjastosta lainassa Hautalan uusin eli Kuiskaava tyttö. Goottiromantiikka ei ole nössöä vaan ihanaa! Tykkään itse tosin muunkinlaisesta kauhusta, kuten näistä KauhuCon-postauksistakin varmaan kävi ilmi. ;)

    VastaaPoista