tiistai 16. tammikuuta 2018

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.


Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.


Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.


Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.


Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.


En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.


Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.


Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.


Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.


Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.



Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.



London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.


Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.


Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.


Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.


Puoliksi syksy, puoliksi kesä…


Niin, ja tropiikki. Papukaija!


Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.


Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Charles Dickens Museum

1800-luvun lontoolaisiin koteihin on helpointa tutustua… no käymällä 1800-luvun lontoolaisissa kodeissa. Yksi sellainen löytyy osoitteesta 48 Doughty Street. Siellä asui Charles Dickens (1812–1870) vuosina 1937–1939, nuorena miehenä siis. Kuuluisa kirjailija ei asunut talossa kauaa, mutta itse asiassa juuri noina vuosina hänestä tuli kuuluisa: hän kirjoitti talossa asuessaan mm. teokset Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Oliver Twist.

Charles Dickens Museumin kaltaisessa paikassa voisi fiilistellä iän kaiken. Tai no, vaikka asunnon oveakin voisi ihailla hetken jos toisenkin.


Viehättävä ruokailuhuone näytti lähinnä siltä, että tekisi mieli istahtaa aterioimaan.


Erään katutason huoneen nurkassa oleva divaani houkutteli puolestaan haaveiluun.


Katutasosta kerros alempaa löytyi pesutupa...


... kuten myös keittiö, jonka jännittävin yksityiskohta oli tämä oletettavasti tehosekoittimen virkaa tekevä keittiökone.


Ylemmissä kerroksissa oli mm. Mary Hogarthin makuuhuone. Nuori nainen oli Dickensin vaimon, Catherine Dickensin sisar. Kerrotaan, että Mary Hogarth on useammankin Dickensin romaanihenkilön jonkinlainen esikuva. Katosvuode vaikutti jotenkin pramealta, mutta nähtävästi siinä on jotain käytännöllistäkin, tietäisi vaan mitä.


Ehkä kiinnostavin yksityiskohta koko museossa oli kuitenkin tämä:


Tadaa! Charles Dickensin partaterärasia! Eikä sillä nyt oikeastaan ole väliä, että se on juuri Charles Dickensin, mutta miettikääpä, voiko mikään suriseva parranajokone koskaan olla mitään tähän verrattavaa. Ei tarvitse vastata.

Seuraavassa postauksessa toinen 1800-luvun Lontoon kotimuseo, Thomas Carlyle House.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Tower Hamlets Cemetery Park

Parisen viikkoa sitten viivähdin Lontoossa viisi yötä ja kävin paikoissa, joissa vaihtoehtohistoriallisen maailmani Lyydia ja Gabriel elivät yli 100 vuotta sitten – tai ainakin paikoissa, jotka inspiroivat minua kirjoittamaan heistä lisää. 1800-luvun Lontoo ei ollut minulle ennestäänkään aivan vieras. Vierailin joissain tutuissa paikoissa ja monissa minulle ennestään tuntemattomissakin.

Lyydia pitää hautaustoimistoa, ja siksi matkaan oli ehdottomasti sisällytettävä yksi hautausmaavierailu. Koska olin aiemmin vieraillut Highgaten hautausmaalla, joka epäilemättä on kuuluisin Lontoon viktoriaanisista hautausmaista, valitsin kohteekseni Tower Hamlets Cemetery Parkin, joka sijaitsee Mile Endissä.

Hautausmaa on ollut käytössä 1841–1966, joten sitä on käytetty pitkän aikaa vielä viktoriaanisen ajan päätyttyäkin, mutta sanotaanko nyt vaikka niin, että 1800-luvun tunnelmaa ei tarvitse paikasta etsimällä etsiä. Nykyään hautausmaa on puistomainen ja lisäksi luonnonsuojelualue. Se on rauhallinen paikka päiväkävelylle.



Pääsin kohtalokkaaseen tunnelmaan, kun yhdelle hautakivelle lennähti kokomusta lintu, komea kuin mikä. Luotettavasta lähteestä olen selvittänyt, että kyseessä on nokivaris, aivan sama lintu kuin meidän variksemme, väritykseltään vain erilainen.


Hautakivissä kiinnitti huomiota mm. niiden ohuus, tekstit, ja tietenkin kauniit yksityiskohdat.


Yksi hautakivi jäi erityisesti mieleen. Olen aivan varma, että vaikka tässä lukikin jonkun muun nimi, tällaisen kiven alla lepää minulle niin rakas Lyydia.


Tower Hamlets Cemetery Parkia voi suositella niille, jotka pitävät rähjäisestä kauneudesta, kiveä peittävästä sammalesta, kiipeilevästä muratista ja epäsymmetrisistä vajoamisista. Niin, ja tietenkin niille, jotka kaipaavat rauhaa suurkaupungin vilinästä.