tiistai 5. syyskuuta 2017

Uusia goottinovelleja tulossa pian

Ai ai ai, nyt on kaunista! Vaskikirjat julkaisee aivan pian Varjojen lumo -antologian, jossa on suomalaisia goottinovelleja. Antologian kansi on Julia Savtchenkon käsialaa, ja näin ihana!


Olen ihan täpinässä myös siksi, että tässä kirjassa ilmestyy ensimmäinen novellini, Karannut sielu. Kun täpinä loppuu, kerron siitä täällä blogissa hieman lisää.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hysteriaa, pyörtyileviä naisia ja pihtisynnytyksiä

Historia on loputtoman mielenkiintoista, ja tällaiselle maallikollekin yksi historian ihan valtavan kiintoisista osa-alueista on, miten ymmärryksemme ihmiskehosta ja sen sairauksista on vuosituhansien aikana kehittynyt. Tästä syystä lääketieteen ja kirurgian tohtori Ervo Vesterisen kirjoittama Naisen ruumiin historia oli ennakolta aiheensa puolesta mukaansatempaava lukukokemus, josta selviäisi mm. mitä eri aikakausina ajateltiin kuukautisista ja miten vaikeissa synnytystapauksissa toimittiin – sekä toki myös, mitä hysteriapotilaalle tuli tehdä. Minua kiinnosti tietenkin ensisijaisesti kaivaa tietoa 1800-luvun ajattelusta ja lääketieteestä.

Haluttua tietoa löytyi, mutta sen esitystapa oli vähemmän vetävä. Kirjoittaja on selvästi pyrkinyt kepeään ja hauskaankin tyyliin, ainakin ajoittain, mutta sekä sisällön että kielen ja asioiden järjestämisen osalta kirja olisi vaatinut rajusti toimittamista vielä. Myös tyylillisesti on hakusassa se, kenelle kirja on suunnattu: siitä paistaa liikaa läpi akateemisten tutkimusten tyyli, vaikka ajatuksena on varmasti ollut kirjoittaa teos kenen tahansa luettavaksi. On ikävä sanoa tätä, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, onko sen markkinoille saamisessa ollut turhankin kiire, kun kustannustoimittaja ei ole vaatinut tekemään rankkaa editointia vaan päästänyt kirjan tällaisenaan myyntiin.

No, se haukuista. Kirjassa on kuitenkin mukavasti tietoa lääketieteen historiasta naisen kehoon liittyvien asioiden näkökulmasta, ja 1800-luvustakin, niin Suomessa kuin isommassa maailmassa. Ja sekin tuli taas todetuksi, että monesti lääketiede on sekä hämmentävän taantumuksellista että hämmentävän edistyksellistä samaan aikaan. 1800 - 1900-lukujen taitteessa saatettiin olla sitä mieltä, että astrologiasta oli hyötyä, kun hoidettiin kuukautisvaivoja. Toisaalta Otto Engström -niminen lääkäri onnistui Suomessa jo vuonna 1882 poistamaan naiselta onnistuneesti kohdun vaginan kautta. En toki ole mikään asiantuntija, mutta kyllä tuo melkoisen vaativalta toimenpiteeltä kuulostaa. Myös se ihmetyttää, että jo 1800-luvun loppupuolella pystyttiin tarkastelemaan mikroskoopilla siittiön ja munasolun yhteensulautumista hedelmöityksessä – tosin merisiileillä – ja oivallettiin, ettei syntyvä uusi yksilö saa kummaltakaan vanhemmaltaan yhtä solua enempää, mutta toisaalta jouduttiin elämään 1900-luvulle asti ennen kuin pala palalta lääketieteelle aukeni, mistä kuukautisissa on kyse.

1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Elias Lönnrot julkaisi teoksensa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839, luettavissa Project Gutenbergista), ajateltiin tautien aiheuttajan olevan ilmassa leijaileva miasma, joka oli peräisin kaikenlaisesta saastasta, jota nurkissa, kaduilla ja muualla ympärillämme pyöri. Bakteerit eivät olleet vielä tuttuja. Luonnollisesti oli tärkeää, että ilmanlaatu oli mahdollisimman hyvä. Siksi oli hyväksi tuulettaa usein. Suoneniskuilla saatiin ajettua pahaa pois elimistöstä, ja myös oksettavat lääkkeet (oksetusjuuri) ja peräruiskeet olivat avuksi. Lönnrot ei kuitenkaan uskonut kovin vakaasti siihen, että verenvuodatusmenetelmillä olisi tehoa.

Naiset sairastivat 1800-luvulla mm. kalvetustautia ja nymfomaniaa. Kalvetustaudista kärsivä nainen oli kalpea ja saattoi sopivasti menettää tajuntansa retkahtaakseen pelastavan miehen käsivarsille. Sairaus tekikin naisesta seksuaalisesti haluttavan – sellainen sattui tuolloin olemaan eteerinen nainen. Kalvetustautiin saattoi sairastua esimerkiksi onnettoman rakkauden seurauksena tai masturboituaan liikaa. Potilas kärsi sydämentykytyksistä, ruokahaluttomuudesta ja niukentuneista kuukautisista. Hän saattoi myös vastoin kaikkea järkeä tahtoa syödä liitua, hiiltä tai tuhkaa. Hän myös kuumeili ja hänen raajojaan turvotti.

Nymfomania puolestaan johtui munasarjojen ylitoiminnasta. Liian aktiivisesti toimivat munasarjat saivat aikaan synnillisiä mielikuvia, masturbointia, kuukautishäiriöitä ja peräpukamia. Nymfomaniaa sairastava myös haaveili, käveli unissaan ja oli mielentilaltaan vaihteleva, välillä mieli maassa, välillä maaninen. Nymfomaniaa hoidettiin lääkkeillä ja suoneniskulla. Etenkin naimisissa oleville, vanhemmille naisille voitiin suositella myös yhdyntöjä.

Entäs se hysteria sitten? Hysterian ajateltiin 1800-luvulla olevan sairaalloisena kiihtymyksenä ja hermostuneisuutena ilmenevä naistentautien oireyhtymä. Suomalaisen gynekologian perustaja C.D. von Haartman kertoi hysterian olevan tila, jonka kuvaileminen oli vaikeaa. Kuitenkaan hysteriapotilaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa, miltä kohtaus näytti. Kieltämättä von Haartmanin selvitys hysteriakohtauksesta vaikuttaa melko karmivalta: naisen selkä taipuu kaarelle, hänet valtaa jäykkyystila ja valekuolema, ja hän vain tuijottaa tyhjyyteen. C.D. von Haartman ajatteli hysterian iskevän nimenomaan naimattomiin, 25 - 40-vuotiaisiin naisiin. Toisaalta kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Joseph Pipping (tai Pippingssköld) oli sitä mieltä, että hysteria oli parempiosaisten rouvien sairaus. Pippingillä oli myös rajummat lääkkeet vaivaan: mm. castoreum (majavanhauste) ja oopiumi.

Lönnrot kertoi omalla hysteriapotilaallaan olleen seuraavia oireita: Hän kouristeli, saattoi laulaa hullun lailla – ja hurjaa kyllä, paremmin, kuin silloin kun oli ollut terve – hän piti milloin mistäkin ruuasta ja itki, nauroi ja huokaili ilmeisen dramaattisesti. Maattuaan voimattomana vuoden vuoteessa hän pääsikin siitä ilman toisten apua ylös. Lönnrot oli hämmentynyt, koska hänelle oli epäselvää, oliko nainen parenemassa vai oliko sairaus etenemässä. No, sairautta voitiin kuitenkin jollain tavoin hoitaa, tai ainakin sen oireita yritettiin lievittää. Kouristuksiin oli lääkkeitä. Oikein kovissa kohtauksissa toimi Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin mukaan peräruiske, joka tehtiin kylmästä vedestä ja etikasta. Peräruiskeeseen saatettiin laittaa myös haisupihkaa. Jos potilas pyörtyi, hänet sai virkoamaan kylmän veden valelulla kasvoille tai väkevän etikan tai poltetun höyhenen pitämisellä nenän alla. Jos potilas oli tajuissaan, kylmää vettä oli hyvä antaa lusikoittain.

Hysteriaan saatettiin käyttää myös huomattavasti rajumpia hoitokeinoja. 1800-luvun lopulla sitä yritettiin hoitaa sähköterapialla, ainakin muualla maailmassa. Hoidossa naisen kehoon kiinnitettiin elektrodeja. Niiden paikkoja olivat selkäranka (yksi elektrodi) ja jalkapohja, niska tai sydänala (toinen elektrodi). Sähköä saatettiin antaa myös suoraan naisen emättimeen tai kohtuun naisen sisälle laitettavallta elektrodilla. Kuulostaa kohtuullisen epämiellyttävältä. Myös kirurgisia hoitomenetelmiä – kohdunpoistoa, munasarjojen poistoa ja klitoriksen huipun poistoa – käytettiin, mutta lääkärit olivat erimielisiä siitä, kuinka järkeviä hoitomuotoja ne olivat. Nykyihminen huokaa tässä kohdin syvään.

Toki naisena olemiseen liittyi 1800-luvullakin muutakin kuin sairastaminen. Naisen ruumiin historia kertoo pitkästi kätilöiden ja synnytysten historiasta Suomessa. On yllättävää, että ensimmäiset kätilöksi kouluttautuvat aloittivat opintonsa Suomessa jo vuonna 1816. Joitain vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1861 saatiin suomenkielinen oppikirja synnyttämisestä. Sen nimi oli Oppikirja suomalaisille kätilöimille. Vaikka ainakin minulla on mielikuva oikeastaan pelkästään kotisynnytyksistä paljon myöhäisemmiltäkin ajoilta, saattoi jo 1800-luvun alkupuoliskolla synnyttää laitoksessakin. Esimerkiksi Turkuun perustettiin synnytyslaitos vuonna 1837.

Luulisi, että koulutettu lapsenpäästäjä olisi arvokas seuralainen synnyttäjälle, mutta ei. Monet ihmiset suhtautuivat kätilöihin negatiivisesti. Ei kätilöitä tietysti jokaiseen synnytykseen olisi ollutkaan. Heitä oli Suomessa vuonna 1872 200, ja 1890-luvulla 92 prosentilla synnyttäjistä oli apunaan kansannainen, ei koulutettu kätilö.

Jos synnytyksessä tarvittiin apuvälineitä, käytettiin synnytyspihtejä, vaikka ne saattoivatkin tehdä pahaa jälkeä. Pahimmassa tapauksessa pihtien käyttökin johti siihen, että synnyttäjä tai lapsi kuoli. Keisarileikkaus onnistui – siis niin, että sekä äiti että lapsi jäivät henkiin – Suomessa ensimmäisen kerran 1888.

1800-luvulla alettiin oivaltaa, että sairauksien leviämisen estämisessä ja kirurgisissa toimenpiteissä oli tärkeää pitää huolta hygieniasta, että instrumentit oli tärkeä puhdistaa ja kädet pestä. Kivunlievityksessä alettiin pohtia turvallisuutta ja haluttiin luopua oopiumista. Tilalle löydettiin ensin eetteri ja sitten kloroformi, josta siirryttiin takaisin eetteriin, koska kloroformi aiheutti ikäviä kuolemantapauksia. Ilokaasu siirtyi synnytysten kivunlievitykseen huvitilaisuuksista, joissa sitä oli käytetty jo 1700-luvulla. Selkäydinpuudutuksesta sen sijaan on raportoitu ensimmäisen kerran vuonna 1900, mikä sekin kuulostaa aikaiselta, myönnetään.

Naisen ruumiin historia kertoo myös naislääkäreiden historiasta Suomessa. Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel (1842–1929) vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Hän teki työtä mm. Vaasassa ja Helsingissä ja oli myös naisasianainen. Kirja vinkkasi, että Henna Sinisalo on kirjoittanut hänestä artikkelin. Se löytyy täältä.

Kirja antoi paljon herkullisia elementtejä tarinoihin, jotka sijoittuvat joko oikealle tai vaihtoehtoiselle 1800-luvulle, mutta kuten sanottua, lukukokemuksena se olisi voinut olla sujuvampi. Se johdatti kuitenkin minut muutaman uuden lähteen äärelle, mikä oli oikein mukava juttu. Niistä sitten lisää, kunhan saan niihin perehdyttyä.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Päivä Worldconissa, osa 2

Worldconini jatkui paneelilla, jonka otsikko oli Built Upon the Shoulders of Giants. Sinne eivät sitten mahtuneetkaan kaikki halukkaat paikalle, mutta onneksi osasin mennä ajoissa jonottamaan. Paneelin aihepiiri vaikutti kiintoisalta: minkälainen kuvitteellinen maailma erottuu edukseen kaikkien spefistien luomien kuvitteellisten maailmojen joukosta? Aihe kiinnosti kovastikin, sillä oman spefimaailmani luominen on valtavasti kesken. Sitten tulin huomanneeksi, että kuinkas ollakaan, yksi paneelin keskustelijoista sattui luomaan ehkä tällä hetkellä suosituimman fantasiamaailman, jossa lohikäärmeet ovat palanneet ja taistellaan rautavaltaistuimesta. Ei siinä sitten auttanut muu kuin tehdä päätös, että menee sen verran ajoissa jonottamaan, että jollain lailla on mahdollisuus päästä saliin sisälle. No, myönnettäköön, että ei se Martinin näkeminen ja kuuleminen nyt minua varsinaisesti haitannutkaan, jonkinasteisena faninakin kun itseäni pidän. Paneelin muut osallistujat olivat Jon Oliver, joka johti keskustelua, Alex Acks ja Jeffrey A. Carver.

Mutta millainen paneelin sisältö sitten oli? Antoiko se käyttökelpoisia vinkkejä maailmanrakennukseen? Itse asiassa paneelia kuunnellessa tuntui siltä, että se oli unohtanut varsinaisen näkökulmansa aiheeseen. Aivan fiksuja keskusteltiin silti. Martin puhui samasta asiasta, joka mainittiin jo aiemmin Worldconissa kuuntelemassani paneelissa: henkilöt tulevat ennen maailmaa. Myös Oliver totesi, että asioiden kertominen henkilöhahmojen kautta, henkilöhahmot edellä, saa hänet lukijana pysymään mukana myös maailmassa, josta tarina kertoo. Tähän liittyen Acks muistutti, että henkilöhahmot ovat yhteydessä maailmaan ja käyvät sen kanssa vuoropuhelua. Jos henkilöhahmoista ei välitä, ei lue eteenpäin. Onkin siis hyvä muistaa, että vaikka maailmanluominen on varmasti tärkeää, vielä tärkeämpää on todellakin saada lukija kiinnostumaan henkilöistä, jotka maailmassa asuvat.

Keskusteluaiheena oli myös fiktiivisen maailman taikuusjärjestelmän luominen. Martinia tällainen tuntui ärsyttävän, sillä hän sanoi suoraan vastustavansa sitä. Hänestä taikuuden pitää yksinkertaisesti olla vaarallista. No, voimme jokainen arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut tätä vaarallisuutta omassa tuotannossaan toteuttamaan. Taikuuden käsittely johti keskusteluun fysiikan lakien taipumisesta. Paneeli keskusteli sitä, että tiedekin muuttuu koko ajan. Martin oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että science fiction -kirjoittajat ovat ottaneet genrensä science-osuuden liian vakavasti. Se voi toki olla totta, mutta ymmärrän senkin mieltymyksen, että kuvitteellinen maailma halutaan jollain lailla pohjata siihen, mikä luonnontieteen käsitysten mukaan on mahdollista. Itse en ole kovin syvällä luonnontieteellisessä ajattelussa, mutta samalla tavalla en esimerkiksi halua joustaa kaikista historiallisista tosiseikoista, kun kirjoitan jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, jossa tosin on mukana aika paljon muitakin spefielementtejä.

Yleisössä oli joku muukin huomannut, ettei paneeli oikeastaan keskustellut siitä, mistä sen odotettiin keskustelevan. Siksipä yleisökysymyksenä esitettiin, mikä tekee fiktiivisestä maailmasta sellaisen, että se eroaa muista fiktiivisistä maailmoista. Valitettavasti vastaukset olivat minusta aika ympäripyöreitä. Oliver totesi, ettei maailma saa olla liian monimukainen eikä liian yksinkertainen. Martin puolestaan kehotti tekemään maailmasta omansa, vaikka sen taustalla olisikin elementtejä olemassaolleista yhteiskunnista. Esimerkkinä oli Hadrianuksen valli, joka on tietenkin tunnistettavissa Tulen ja jään laulu -romaanisarjan muurista, joka on kuitenkin omanlaisensa.

Kaikesta asianviereisyydestä huolimatta maailmanrakennuspaneeli oli aivan mielenkiintoinen. Sen jälkeen minulla olikin hyvää aikaa harhailla vielä hieman ja päätyä lopulta kuuntelemaan suomenkielistä paneelia Paranormaali suomifantsu, jossa keskustelijoina olivat puheenjohtaja Matti Järvinen sekä kirjailijat Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Elina Rouhiainen ja Anna Hallava. Paneeli keskusteli mm. siitä, miten panelistien kirjojen henkilöhahmoista on rakennettu rosoisia, ei-kiiltokuvamaisia. Sekä Rouhiainen että Hallava kertoivat, että heidän ensimmäisten kirjojensa päähenkilöt tulivat heille kuin annettuina, kokonaisina, valmiina. Hallavan kohdalla se oli luonnollista, koska hänen henkilöhahmonsa Ofelia on parodia hänestä itsestään teini-iässä. Pitkäkangas puolestaan kertoi, että hänen ärsyyntymistä paljon aiheuttanut henkilöhahmonsa Inka Kuura-trilogiasta on kirjoitettu aluksi pitkälti fiilispohjalta. Pitkäkangas oppii tuntemaan henkilöhahmonsa kirjoitusprosessin edetessä.

Koska paneelin aiheena oli paranormaali romantiikka, esiin nostettiin kysymys siitä, miten rakkautta voi käsitellä niin, ettei se tunnu lukijoista banaalilta. Siihen Rouhiainen totesi, että kun lähtee liikkeelle henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan, välttää banaaliuden, sillä heille heidän kokemansa rakkaus ei ole banaalia. Helminen puolestaan vastasi kysymykseen todellisen romantikon tavoin: rakkaus on maagista, ja siitä tulee banaalia ainoastaan, jos siitä kirjoittaa realistisesti.

Paranormaalin romantiikan jälkeen oli toisen tärkeän tapaamishetken vuoro. Olen mukana Stk:n kirjoittajaringissä, ja rinkimme viidestä jäsenestä neljä kokoontui messukeskuksen Fazerin kahvilassa keskustellakseen hetken kirjoittamisesta. Oli hauska saada kasvot sille rinkiläiselle, jota en aiemmin ollut tavannut ja nähdä vanhoja tuttuja. Worldconin saldo oli lopulta liuta miellyttäviä muistoja ja 11 kirjaa. Syksyn pimeinä tunteina ei sitten ainakaan ensimmäisenä iltana lukeminen lopu.

tiistai 15. elokuuta 2017

Päivä Worldconissa, osa 1

Arvoin jonkin verran, lähdenkö käymään Helsingissä sunnuntaina päättyneessä Worldconissa, mutta onneksi ihminen, jonka mielipiteeseen luotan, tokaisi, että mene vain jos on mahdollisuus. No, mahdollisuus oli, ja niinpä nousin viime lauantaina junaan uudessa kotikaupungissani Vaasassa aamulla kello 5.54 ja palasin kotiin seuraavana yönä kello 2.25 takanani hieno päivä hienojen ihmisten seurassa. Niin, ja näin myös George R.R. Martinin, vaikka tarkoitukseni ei ollutkaan änkeä itseäni varta vasten miestä katsomaan.

Olin etukäteen kuullut, että Worldconissa oli kovasti ruuhkaa ja että ihmiset käyttivät puolet ajastaan siihen, että jonottivat haluamiinsa paneeleihin ja muihin ohjelmanumeroihin. Tästä syystä ajattelin, että käytän aikani lähinnä hengaamiseen ja kirjojen osteluun. Mutta kuinka ollakaan, huomasin tunkevani itseäni kuuntelemaan ohjelmaa melkein heti ovesta sisään päästyäni. Ehkä se oli ihan viisastakin, maksoihan päivälippu 50 euroa.

Ensiksi olin kuuntelemassa paneelia nimeltä My First Novel – How to get Started. Se sopi itselleni kuin nenä päähän, sillä tarkoitukseni on todellakin aloittaa romaanin työstäminen (määrätietoisempi suunnittelu ensiksi ja sitten kirjoittaminen) heti, kun pääsen irti tällä hetkellä vielä hieman kiireellisemmästä novelliprojektista. Paneelin puheenjohtajana toimi Elizabeth Bear ja panelisteina olivat Mary Robinette Kowal, Erika Vik, Walter John Williams ja Karen Lord. Keskustelu oli varsin kiinnostava, ja se vahvisti tietenkin sitä ajatusta, että jokaisella on omat tapansa kirjoittaa ja motivoida itseään. Onkin aivan hyvä muistaa, että monenlainen tapa toimia voi olla hyvä.

Williams muistutti, että suunnittelu auttaa kirjoittaa, mutta lopulta jokaisen, joka aikoo kirjoittaa, on vain istuttava alas ja kirjoitettava. Vik kuvasi inspiraation odottamista hauskimmalla tavalla, jonka olen koskaan kuullut: Inspiraatio on kuin mies, joka ei koskaan saavu treffeille tai jos saapuu, hän tulee niin myöhässä, että odottajan on kuitenkin ennen sitä keksittävä jotain muuta tekemistä. Toisaalta, kun inspiraatio viimein saapuu, se on kuin se maailman ihanin mies, jonka edessä voi todeta vain: ”Oh my God!” Niin, ja sehän tiedetään, ettei sellainenkaan olotila välttämättä vie oikeaan suuntaan…

Koska kirjoittaminen voi – kuten paneelikin totesi – olla helppoa ja ihanaa, myös tuskastuttavaa ja saada lopulta kyllästymään omaan tarinaan kuoliaaksi, keskusteltiin siitä, miten ongelmatilanteissa pääsee eteenpäin. Lord piti erityisen tärkeänä sitä, että tarina kertoo hyvästä henkilöhahmosta, jonka tarina on vahva. Henkilöhahmojen merkitystä onkin vaikea sivuuttaa. Ihmisinä me kiinnostumme ihmisistä – tai muista inhimillisenkaltaisista olennoista – ja heidän tunteistaan ja kokemuksistaan. Itse en esimerkiksi usko, että tarinan maailma, oli se sitten miten mielenkiintoinen tahansa, voisi koskaan olla yhtä kiinnostava kuin mielenkiintoisesti rakennettu henkilöhahmo. Kowal kertoi masennuskokemuksistaan. Hänellä oli vaikeuksia hahmottaa, johtuiko kirjoittamisen takkuaminen masennuksesta vai tekstissä itsessään olevasta ongelmasta. Omalla kohdallaan hän oli huomannut erilaisten sanalaskurien toimivan, kun piti saada tekstiä aikaiseksi, ja hän mainitsikin 4 the Words -pelin, jossa kirjoittaja taistelee kirjoittamiensa sanojen määrällä erilaisia hirviöitä vastaan. Kuulostaa varsin sopivalta spefistille. Kowal piti myös omien aivojen ulkopuolella olevaa pakotetta erittäin hyödyllisenä asiana, kun jokin teksti pitää saada valmiiksi. Vik puolestaan muistutti, että kun kirjoittaminen on sellaisessa vaiheessa, ettei niskaan vielä hengitä kustantamon deadline, kannattaa asettaa itselleen aikarajoja, jotka eivät ole turhan tiukkoja ja nauttia kirjoittamisesta. Williams muistutti tukiryhmien hyödyllisyydestä. Niiden merkitystä voi tuskin kukaan kirjoittaja kiistääkään.

Omasta näkökulmastani varsin mielenkiintoinen kysymys oli, miten kirjoittamisen painetta voi sietää käydessään kokopäivätyössä. Tähänkin paneelissa tuli monenlaisia ratkaisuja lähtien siitä, että kirjoittaa pari tuntia illassa, siihen, että käyttää lounastuntinsa työssä romaanin väkertämiseen. Kowal esitti varsin käyttökelpoisen idean: tehdessään tylsiä kotitöitä, kuten tiskatessaan, kirjoittaja voi miettiä tekstiään, sitä, mikä on viisainta, mitä hänen henkilöhahmonsa voisi seuraavaksi tehdä, ja kun kotitöistä on päästy, voi kirjoittaminen alkaa. Kowal teki myös hyvän huomion siitä, että aamulla ihminen on vapaampi muista elämänsä narratiiveista, joten silloin aivoilla on paremmat olosuhteet työskennellä vaikkapa romaanikäsikirjoituksen eteen. Tämä on varmasti totta, mutta ikävä kyllä itselläni ei ole useinkaan aamuisin mahdollisuutta istua työstämään tekstiä, ellen halua herätä luontaiselle rytmilleni luonnottoman aikaisin. Vinkki on kuitenkin varsin käyttökelpoinen viikonloppuja ajatellen.

Tämän antoisan ohjelmanumeron jälkeen olikin hyvä suunnata tapaamaan jyväskyläläisiä spefikirjoittajia ja syömään hieman kananuijia. Kävin seuraamassa vielä kahta muuta paneelia, mutta niistä kerron enemmän seuraavassa postauksessa. Silloin selviää sekin, miten ihmeessä päädyin kaikesta ennakkovälinpitämättömyydestäni huolimatta jonottamaan sitä, että saisin kuulla, mitä George R.R. Martinilla on sanottavaa.

maanantai 7. elokuuta 2017

Arsenikki tappaa talossa ja puutarhassa

Joskus kauan sitten, eli yli 20 vuotta sitten näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Se lienee ensikosketukseni arsenikkiin. Mitään kovin fyysistä kosketusta tähän myrkkyyn tai kokemusta siitä en kaipaa, mutta epäilemättä sitä tulee hyödynnettyä jossain 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassani jossain vaiheessa – ja itse asiassa sillä on ollut jo pieni rooli eräässä novellissani, joka tosin ei sijoitu 1800-luvulle. Siksipä on mainiota, että Tieteen Kuvalehti Historia (9/2017) tarjoaa perustiedot myrkystä artikkelissaan Arsenikki oli näkymätön tappaja.

Arsenikki oli jännittävä aine. Sen saattoi ulkonäön puolesta helposti sekoittaa vehnäjauhoon tai leivinjauheeseen, se maksoi mitättömän vähän (teekupin hinnalla sai 15 grammaa arsenikkia, ja sillä saattoi tappaa 50 ihmistä) eikä sen ostamiseen ollut rajoituksia. Sen kuviteltiin olevan ihmeaine ja siksi sitä laitettiin joka paikkaan: sampoohon hidastamaan kaljuuntumista, saippuaan tekemään ihosta sileä ja vaalea, lääkejuomiin parantamaan hedelmällisyyttä ja väriaineisiin korostamaan vihreää väriä. Sitä sai ostaa jauhemuodossa tai palana, josta saattoi leikata sopivan määrän jauhettavaksi. Yleinen käyttötarkoitus oli rottien ja tuholaisten torjunta.

Murhaamistarkoitukseen arsenikki oli mitä mainioin, koska ennen 1840-lukua sen olemassaoloa murhan uhrin elimistössä ei osattu selvittää ja lisäksi arsenikkimyrkyksen oireet olivat niin lähellä koleran oireita, että varsinkin koleraepidemioiden aikaan arsenikkimyrkytykset menivät täydestä kolerana: uhrin mahaa polttivat kivut, hän oksenteli ja ripuloi rajusti vetistä samealta riisivedeltä näyttävää ripulia. Mikä parasta, arsenikkimyrkytykseen ei kuollut heti, vaan jos murhaaja annosteli myrkyn taitavasti, kuolemiseen meni useampia päiviä. Siinä sitä sitten ehti kouristella ja saada verenkiertohäiriöitä näiden muiden oireiden lisäksi ennen kuin viikatemies tuli. Arsenikkimyrkytys oli helppo tulkita myös punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi tai ruokamyrkytykseksi.

Ikävä kyllä arsenikki tappoi muutoinkin kuin tarkoituksellisesti. Juuri sekoittuminen leivonta-aineisiin aiheutti kuolemantapauksia: ei tarvittu kuin kolmasosagramma arsenikkia kakkutaikinaan, ja aikuiselta mieheltä lähti henki. Se, ettei arsenikki maistunut miltään, oli vahingon sattuessa huono asia ja murhaa haluavalle hyvä. Lämpimässä nesteessä arsenikki liukeni täysin huomaamattomaksi. Kylmässä nesteessä tai ruuassa sen saattoi sen sijaan havaita ja välttyä myrkytykseltä.

Ehkä kaikista kauheinta arsenikissa ja sillä murhaamisessa oli kuitenkin se, että monet sekoittivat omien lastensa ruokaan arsenikkia hankkiakseen rahaa näiden kuolemalla. Työläiset olivat perustaneet ammattiyhdistyksiä, ja näiden kautta saattoi pientä vuosimaksua vastaan saada hautausyhdistyksen vakuutuksen, jonka tarkoituksena oli kustantaa kohtuuhintaiset hautajaiset, jos kuolema korjasi vakuutuksen ottajan tai tämän omaisen. Lapsen kuollessa vanhemmat saivat hautausyhdistykseltä kolmesta neljään puntaa. Lapsen hautajaiset oli kuitenkin mahdollista kustantaa yhdelläkin punnalle, joten… joidenkuiden mielestä omien lasten tappaminen rahanhankintamielessä oli järjellistä toimintaa.

Tämä ongelma oli tiedossa ja ilmeisesti yllättävänkin laaja, mutta mitäpä viranomaiset kykenivät tekemään, kun arsenikkimyrkytystä ei osattu todeksi näyttää. Toki arsenikkimyrkytysepäilyjä vietiin oikeuteen ennen kuin arsenikin määrää kuolleen elimistössä osattiin millään tavoin mitata. Juuri eräs tällainen oikeudenkäynti, jossa murhaaja vapautettiin (hän todellakin oli murhaaja, koska tunnusti tekonsa 12 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen), sai brittikemisti James Marshin kehittämään vuonna 1836 testin, joka selvitti ruumiista otetun kudosnäytteen avulla, miten paljon vainajan elimistössä oli arsenikkia.

Marshin koe toimi seuraavalla tavalla: Jos jotakuta epäiltiin arsenikkimyrkytyksen uhriksi, hänen mahalaukustaan tai ihostaan otettiin kudosnäyte. Tislauspulloon laitettiin sinkkijauhetta, rikkihappoa ja tämä kudosnäyte. Kudoksessa oleva arsenikki sai aikaan sen, että tilauspulloon muodostui arsiinikaasua (arsiinivetyä), joka on myrkyllistä. Tislauspullosta arsiini meni lasiputkeen, ja siellä se hajosi kuumennettaessa kahdeksi aineeksi: vedyksi ja arseeniksi. Lasiputken päähän asetettiin viileä pinta, ja kun kaasuuntunut arseeni jälleen sen kohdatessaan tiivistyi toiseen olomuotoon, syntyi tuolle pinnalle peilimäinen metallikalvo. Syntynyttä peilipintaa verrattiin sitten erilaisia arsenikkipitoisuuksia sisältäviin peilipintoihin ja saatiin selville, paljonko arsenikkia vainajan ruumiista otettu kudosnäyte sisälsi.


Vaikuttavalta ja vakuuttavalta kuulostava testi saapui oikeussaleihin vuonna 1840, mutta se ei vielä taannut sitä, että murhaajat olisivat jääneet kiinni. Lääkärit olisivat nähtävästi tarvinneet lisää kemistintaitoja, koska heidän kykynsä eivät riittäneet testin tulkitsemiseen tai ainakaan tulosten selittämiseen riittävän selkeästi jurylle. Se ei nimittäin riittänyt, että osasi nähdä testin tulokseksi sen, että vainajan elimistössä oli ollut arsenikkia. Myös myrkyn määrällä oli väliä, koska arsenikitonta brittiä oli tuolloin vaikea löytää – arsenikkiahan sai kroppaansa lähes kaikkialta 1800-luvun Britanniassa. Ja juuri tässä lääkäreillä oli ongelmia: he eivät osanneet tehdä selväksi jurylle, jos itselleenkään, millaisia määriä arsenikkia uhrin ruumiissa oli.

Kehittyneemmän, tai ainakin helpommin toteutettavan ja ilmeisesti myös tulkittavan arsenikkitestin kehitteli vuonna 1841 kemisti Saksasta, Hugo Reinsch. Hänen testiään varten tarvittiin vainajasta ihonäyte, joka pistettiin kuumenemaan suolahappoliuokseen. Kun oli kulunut 30 minuuttia, otettiin kupariliuska ja laitettiin se liuokseen. Sitten katsottiin, alkoiko kuparin pintaan muodostua tummanharmaa metallikalvo – se nimittäin kertoi siitä, että näytteessä oli arsenikkia.

Testit vaikuttivat osaltaan siihen, että arsenikkimurhien kulta-aika päättyi, vaikkeivät ne heti tällä myrkyllä murhaamista lopettaneetkaan. Arsenikkimurhaajien kaikkien tietoon tulleet oikeudenkäynnit ja teloitukset olivat myös yksi syy siihen, ettei arsenikilla murhaaminen houkuttanut enää niin paljon. Kuuluisimpia, ellei kuuluisin, arsenikkimurhaaja oli oletettavasti 21 ihmistä tappanut Mary Ann Cotton, joka hirtettiin rikostensa seurauksena maaliskuussa 1873.

Arsenikkimurhat saivat myös viranomaiset huolestumaan, eikä arsenikin hankkiminen 1800-luvun loppupuolella voimaan tulleiden uusien lakien jälkeen ollutkaan yhtä helppoa kuin ennen. Jos asiakas osti arsenikkia, oli kauppias velvoitettu kirjaamaan ylös ostajan nimen ja ostoksen syyn. Tämä ei tosin toteutunut aivan toivotulla tavalla. Arsenikki itsessään värjättiin väriaineella sen havaitsemisen helpottamiseksi – tai voisi paremminkin kuvitella, että siksi, ettei se menisi niin helposti sekaisin vaikkapa jauhojen kanssa. 1868 arsenikin saantia rajoitettiin myös siten, ettei sitä enää voinut ostaa tavallisista kaupoista, vaan ainoastaan apteekeista ja maali- ja kemikaliokaupoista.

Vaikka mikään yksittäinen syy tai toimenpide ei saanut arsenikkimurhia loppumaan, aineen ajateltiin 1900-luvun alkaessa olevan menneisyyden vitsaus. Tästä voimme toki olla onnellisia, vaikka turha nykyihmisen on toisaalta viktoriaanisille myrkyille naureskella tai niitä kammoksua – elämmehän mekin koko ajan myrkkyjen keskellä. 1800-luvusta kirjoittavalle arsenikissa on kuitenkin jonkinlainen kauhuromanttinen hehku: kuinka ihastuttavan helppoa henkilöhahmon onkaan terästää tee jollain tappavalla...

torstai 27. heinäkuuta 2017

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

On hauska leikkiä runoilijaa

Lukutila-tapahtumassa oli paitsi luento- ja paneeliohjelmaa, myös työpajoja. Hetkellisestä mielijohteesta pujahdin mukavuusalueeni ulkopuolelle, Petri Turusen vetämään runotyöpajaan, jonka otsikko oli Korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin poetiikkaa. Kiehtova, ehkä hieman arvoituksellinenkin otsake piti sisällään järjen ja tunteet kuin Jane Austenin romaanissa ja niiden lisäksi vielä libidon.

Ensin kuitenkin pohdittiin, millaista runouden tai kaunokirjallisuuden yleensä pitäisi olla. Kun kirjoittaa itse, on hyväkin olla jokin käsitys siitä, mikä on kirjallisuudessa tärkeää. Pohdin asiaa seuraavasti:

Kaunokirjallisuuden pitää tuntua, se ei saa olla niin vaikeaa, ettei siitä tajua mitään vaan sen pitää iskeä tunteeseen. Jos se on oikein hyvää, siitä aukeaa loputtomasti uusia tasoja ja sitä voi lukea uudelleen ja uudelleen siitä nautinnosta, että se on joko kaunista tai rumaa tai mitä tahansa mutta kuitenkin sellaista, ettei se jätä kylmäksi.

Niin, minun on vaikea kuvitella kirjallisuutta, joka ei herätä tunteita. Minussa tietotekstikin herättää yleensä tunteita, ja jos kaunokirjallisuus on tunnekylmää, ei sillä taida paljon mitään tehdä.

Runotyöpajassakin tuli esiin ajatus, että runous on nimenomaan tunteiden sanoittamista. Mutta Turusen esittelemässä mallissa lyyriseen minään liittyy paitsi tuo keuhkojen väli (tunteet ja sydän), myös korvien väli (aivot, äly ja järki) ja jalkojen väli (libido ja vietit). Näitä asioita voidaan ajatella myös kolmena erilaisena temperamenttina (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen) tai kolmena erilaisena näkökulmana todellisuuteen (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen). Teorian mukaan yksikään näistä tekijöistä ei saisi nousta runossa diktaattoriksi eikä sekään ole ideaali, että jokaista niitä olisi hyödynnetty yhtä paljon. Jonkinlaista epätasapainoista tasapainoa siis haetaan.

Kaikissa näissä osatekijöissä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Korvien välin vahvuuksia tai positiivisia puolia ovat mm. järjen valo, huumori ja mielikuvitus sekä uteliaisuus. Sen heikkouksia tai negatiivisia puolia ovat puolestaan esimerkiksi kuivuus, ikävystyneisyys, nokkeluus ja liian yksityiset kielikuvat tai kielileikit. Liikaa korvien väliin keskittyminen voi johtaa myös norsunluutornirunouteen. Keuhkojen välin positiivisia puolia ovat mm. intohimoisuus, vilpittömyys, iholle ja ihon alle meneminen ja myötäelämisen kyky. Negatiivisiin puoliin kuuluvat sen sijaan vaikkapa siirappisuus, pelossa, inhossa ja itsesäälissä vellominen ja tunteiden yksitotisuus. Jalkojen välin vahvuuksia ovat tietenkin esimerkiksi seksuaalinen energia, elämänilo, aistillisuus, rehevä, mehukas kielenkäyttö ja positiivinen kiimaisuus. Miinuspuolia jalkojen välillä ovat mm. maljan ylivuotaminen, tarkoituksellinen rivous ja liiallinen häveliäisyyden tunne.

Luimme ääneen melkoisen määrän runoja, jotka edustivat eri lyyrisen minän palasta: Bo Carpelania, Fernando Pessoaa, Henriikka Tavia, Katri Valaa, Edith Södergrania, Sapfoa... Ja sitten pääsimme itse kirjoittamaan. Saimme kolmea eri väriä post it -lappuja, joille kirjoitimme irrallisia säkeitä. Keltaisille lapuille kirjoitettiin järkisäkeitä, oransseille tunnesäkeitä ja pinkeille libidosäkeitä. Sitten keltaiset laput kerättiin omaan paikkaansa, oranssit omaansa ja pinkit omaansa. Myönnetään, että luulin, että teemme omista lapuistamme runoja, joissa on käytetty lyyrisen minän kaikkia kolmea osasta. Olisi pitänyt arvata, ettei se niin mene. Meidän piti kerätä neljän säkeen runoja, joissa oli käytetty kolmen eri värin lappuja, mutta niin, että käytimme paitsi omiamme myös toistemme kirjoittamia säkeitä. Runot kerättiin näytille ja luettiin ääneen, ja niistä tuli hienoja! Harmillista kyllä en kysynyt, voisinko laittaa blogiini näytille jonkin syntyneistä runoista, joten en voi esitellä luovuutemme tuloksia. Lisäksi runot jäivät työpajan vetäjälle, mutta valokuvasin niistä parhaan kyllä.

Oli hyvä kokemus hieman leikkiä runoilijaa. Kielen keinot eivät liity sinänsä johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin, vaan proosa voi mainiosti käyttää runouden keinoja ja päinvastoin. Proosaan sopii varmasti yhtä hyvin kuin runouteen myös tuo ajattelu korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin hyödyntämisestä. Samoin toimiva lienee työpajassa kerrottu neuvo, että on vältettävä kaikkea runollista. Yhtä lailla proosassakin on hyvä jättää pois esim. kliseiset tunteen ilmaukset. Kun jonkun sydän särkyy, kertokaamme se joillain toisilla sanoilla.