perjantai 20. huhtikuuta 2018

KauhuConissa jälleen – Johanna Sinisalon kutsuvieraspuhe

Viime vuonna järjestettiin Rikhardinkadun kirjastossa kirjaston ja H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n yhteistyönä ensimmäistä kertaa KauhuCon, tapahtuma, jossa kauhukulttuuri näyttäytyi kaikessa moninaisuudessaan tai ainakin osassa siitä. Olin paikalla ja kokemus oli sen verran hyvä, että tänäkin vuonna piti lähteä paikalle. Tämän vuoden tapahtuma järjestettiin 7. - 8. huhtikuuta, ja olin tällä kertaa paikalla molempina päivinä.

Ensimmäisenä päivänä tapahtuman toinen kunniavieras Johanna Sinisalo piti puheen kauhun rajoista. Sinisalo aloitti puheensa siitä, mikä on hänen tuotantonsa ja kauhun suhde. Hän kirjoittaa mielestään kauhistuttavista asioista, mutta ei oikeastaan sellaisista, jotka ihmiset mieltävät kauhuksi. Itse asiassa Sinisalo ei mieltänyt tekstejään itsekään kauhuksi ennen kuin – yllätys yllätys – hän törmäsi lukijaan, jonka mielestä hänen novellinsa Etiäinen oli niin pelottava, ettei sen lukemisen jälkeen voinut sammuttaa valoja nukkumaan mennessä. Sinisalo kertoi pelkäävänsä itse eniten ihmisiä, ja tästä syystä hänen kirjojensa kauhu ei perustu yliluonnolliseen vaan vinksahtaneisiin ihmisiin.


Tietenkin Sinisalo pohti myös ihmisen tarvetta kokea kauhun tunnetta tarkoituksella. Hänestä tarve on jotenkin sisäsyntyinen, ja jotkut meistä tahtovat kauhuntunnetta vain lisää, kun taas toiset pakenevat pian vaikkapa lapsuuden kummitusjuttuihin tutustuttuaan tai yhden liian pelottavan elokuvan nähtyään. Sinisalo esitti myös ajatuksen kauhufiktiosta leikkinä – katsoessaan kauhua tai lukiessaan kauhutarinaa me leikimme pelkäämistä ja voimme pitää pelon koko ajan hallinnassamme. On helppo sulkea silmät tai kirja.

Itse tunnistan tuonkaltaisen pelon kiehtomisen. Olen niitä ihmisiä, joille kauhu on ollut juurikin hieman liian pelottavaa, mutta kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa. Ehkä siinä on myös omien rajojen hakemista: kuinka pelottavaa pystyn katsomaan? Nykyään omassa kauhuharrastuksessani on olennainen myös tunne, että kunpa löytäisikin sen elokuvan tai kirjan, joka oikeasti pelottaisi. Aika harva perushyvä teos siihen pystyy, kun on joitakin tullut vuosien varrella nähtyä ja luettua. Tosin tuntuu, että paljon enemmän olisi pitänyt nähdä ja lukea, mutta… jatketaan siitä, missä ollaan. 

Sinisalon mukaan paras kauhu on sellaista, joka näyttää meille, että elämänhallinta on vain illuusio. Kauhu pistää meidät silloin katsomaan silmiin asioita, joiden tahtoisimme unohtaa olevan olemassa. Yksi tällainen on maailman ja elämän kaoottisuus. Pitää kuitenkin muistaa, että kauhufiktio ei pelaa useinkaan ihmisten todellisten pelkojen kanssa siinä mielessä, että monet ihmisen syvätkään pelot, esim. pelko ihmissuhteen päättymisestä, eivät käänny kauhuviihteeksi tai edes vakavaksi kauhuksi. Fobioita voidaan käyttää kauhufiktion pohjana, mutta fobiapelkojen subjektiivisuuden vuoksi vaikkapa hyönteiskauhuun perustuva tarina on toisten mielestä mahdottoman pelottava ja toisten mielestä hohhoijaa-kokemus. Itse olen törmännyt muiden kuin fobiakauhuleffojen kohdalla kauhukokemuksen yksilöllisyyteen. Minusta tavattoman pelottava Manaaja on kuulemma ollut naurettava. Ring, sekin minusta kammottava leffa, on ollut toisen ihmisen mielestä pitkästyttävä. 

Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, että kauhu ja inho ovat eri asia. Sinisaloa tuntui erityisesti ärsyttävän se, että monesti kauhussa yritetään saada kova vaikutus aikaan sillä, että esitetään esimerkiksi mätäneviä ruumiita. Onhan se totta, että se on aika lailla halpa keino tunnelman luomiseksi, ja on mukavakin kuulla, ettei se tehoa kaikkiin. Itse kuulun hieman samaan ryhmään: varsinkin elokuvissa se, kun kierroksia todella lisätään, on minulla aina se pitkästyttävin osuus. 

Sinisalo uskoo myös, että eniten ihmiset pelkäävät sitä, että menettävät kontrollin tunteen. Siksi esimerkiksi kehokauhu on tehokasta: uhri on jumissa eikä voi tehdä mitään sille, että hänen kehonsa koskemattomuutta on loukattu. Myös kauhun perinteiset hirviöt, kuten vampyyri, ihmissudet ja Frankensteinin hirviö ovat muistutus siitä, millaiseksi jokainen meistä voisi muuttua. Ne ovat kiehtovia myös siksi, etteivät ne ole puhtaasti antagonisteja vaan tarinat niistä kertovat toiseudesta, joka ei oikeastaan eroa mitenkään meidän oikeasta elämästämme. Myös tällaisten olentojen motiivit on helpompi ymmärtää kuin vaikkapa Cthulhun.

Kuten Marko Hautala KauhuCon-esityksessään viime vuonna, myös Sinisalo pohti kauhun arvostusta. Jo nuorena Sinisalo törmäsi siihen, etteivät hänen vanhempansa innostuneet, kun hän luki Shokki-kauhusarjakuvalehteä. Kauhu on edelleen marginaalissa eikä arvostettua, vaikka goottilaisesta kauhuperinteestä löytyykin isoja klassikkoteoksia, kuten juuri Mary Shelleyn teos Frankenstein. Ongelmaksi Sinisalo näkeekin mm. sen, että kauhun ajatellaan olevan lapsellista pelottelua, eikä hienoja, selkeästi kauhuelementtejä sisältäviä teoksia luokitella kauhuun, koska niitä tahdotaan arvostaa eikä kauhua arvosteta. Yksi tällainen teos on vaikkapa Franz Kafkan Muodonmuutos

Lopuksi Sinisalo kertoi omista arvostuksistaan. Hän on logiikkanatsi, joka ei kestä sitä, jos faktat tarinassa ovat väärin tai henkilöt käyttäytyvät järjettömästi. Hänen mielestään hyvä kauhu leikittelee sillä rajalla, millä lukija tai katsoja jää epävarmuuteen siitä, onko asioille luonnollinen vai yliluonnollinen selitys. Sinisalon antama esimerkki tästä on aika lailla täydellinen ja minulle mieluisa: oman nuoruuteni suosikkisarja X-files teki nämä kaksi puolta konkreettisiksi, kun Mulder edusti ufouskovaista ja Scully skeptikkoa. Muistan ikuisesti, kuinka jokaisessa jaksossa lopputulos oli se, että kaikki melkein selvisi mutta ei laisinkaan. Oi niitä aikoja.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kauniita sanoja novellistani

Sen verran vähän on tullut vielä kirjoitettua ja varsinkin julkaistua, ettei ole kovin paljoa tarvinnut jännittää, millaisia kommentteja tekstini keräävät. Nyt kuitenkin Tähtivaeltajassa (1/2018) on arvioitu Varjojen lumo -kokoelma, josta arvion kirjoittanut Shimo Suntila on kovastikin pitänyt.

Minun novellistani Suntila kirjoittaa seuraavasti:

Edith Arkon Karannut sielu ei sen sijaan vihjaile: Victoria Frankenstein aikoo ylittää isoisoisänsä saavutukset sitomalla kuoleman hetkellä vangitun sielun kokonaan toiseen kuolleeseen ruumiiseen. Tieteellinen kunnianhimo, valtoimenaan leiskuvat seksuaaliset halut ja kauhea syyllisyys uhkaavat suistaa turmioon niin Victorian, hänen ystävänsä kuin tämän ylimaallisen hovimestarin.

Siinähän se on tiivistettynä niin hienosti, koko novelli. Kuulostaa kohtalokkaalta. Oih.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Enkelien olemuksen taustoitusta

Koska yksi tarinoideni keskeisistä henkilöhahmoista on enkeli, päätin perehtyä hieman siihen, millaisia enkelit ovat Raamatun ja muiden uskonnollisten tekstien mukaan. Tiedän toki, ettei enkelini ole lähellekään kirkollisten oppien mukainen, mutta en halua vetää fiktiivisen maailmani enkelikäsitystä kokonaan hatusta. Sitä paitsi taustatietoa etsiessä löytyy aina jotain uskomatonta, jota voi hyödyntää.

Serafim Seppälän kirja Taivaalliset voimat – Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa esittelee sitä, millaisina enkelit nähtiin ajanlaskumme alkuaikoina ja hieman myöhemminkin Raamatun, kirkkoisien oppien ja apokryfikirjojen mukaan. Kirjan tekijä työskentelee Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ortodoksisella puolella systemaattisen teologian professorina. Hän on myös pappismunkki ja hyvin ahkera kirjoittaja. Asiantuntemusta ei siis paljon tarvitse epäillä, eikä myöskään pelätä sitä, että tämä kirja antaisi jotain kepeää, viihteellistä enkelikuvaa, johon on helppo nykyään törmätä. Pääsin siis kerta kaikkiaan oikean asian äärelle, vaikkei tätä kirjaa varmaan olekaan kirjoitettu fiktion tekijöiden tarpeisiin. Keskityn tässä seikkoihin, jotka tuntuvat antoisilta oman kirjoitusprosessini kannalta.

Enkeliä tarkoittavan hepreankielisen sanan merkitys on ’lähettiläs’, arameaksi enkeleitä puolestaan kutsutaan valvojiksi – sana tarkoittaa yhtä lailla tarkkailijaa kuin hereillä pysyjääkin. Enkeleiden tehtävänä on ylistää Jumalaa lakkaamatta, rukoilla ja välittää viestejä Jumalan ja ihmisten välillä, mutta heillä on vanhoissa teksteissä käsitetty olevan monia muitakin tehtäviä, mm. kasveista huolehtiminen. Myös vuodenajoilla ja luonnonilmiöillä katsotaan joissain teksteissä olevan omat enkelinsä. Tutusta suojelusenkelistäkin löytyy mainintoja ja keskustelua siitä, milloin enkeli asettuu ihmisen rinnalle, syntymässä vai kasteessa. Myös langenneiden enkelien vastustaminen mainitaan niiden enkeleiden tehtäväksi, jotka eivät ole langenneet.

Enkelit näyttävät siis tekevän vaikka mitä, ja koska heillä on paljon tehtävää, heitä on paljon. Yleisin käsitys enkelien määrästä on, että heitä on monin verroin ihmisten määrä. Toisaalta enkeleiden määrä ei ilmeisesti ole vakio ainakaan sen käsityksen mukaan, että osa enkeleistä on ikuisia, osa heistä luodaan vain hetkeksi suorittamaan jokin tehtävä. Tai jos tarkkoja ollaan, ns. ikuisetkaan enkelit eivät ole ikuisia, sillä ainoastaan Jumala on luomaton, ja enkelitkin siten luotuja. Enkelien luomisajankohdasta on erilaisia käsityksiä: ajanlaskun taitteen juutalaisen kirjallisuuden mukaan enkelit luotiin joko ensimmäisenä tai toisena päivänä, mutta varhaiskristilliset opinluojat olivat sitä mieltä, että enkelit luotiin jo ennen luomiskertomuksen tapahtumia. No, yksimielisyys vallitsee siitä, että enkelit ovat todella vanhoja ja kuolemattomia, elleivät sitten ole näitä yhden tehtävän enkeleitä.

Kirja tekee selväksi, että enkeleitä ja heidän olemustaan ja olemistaan on todellisuudessa mahdotonta käsittää. Monet kirkkoisät ajattelevat, että enkeleiden jonkinlainen astraalikeho olisi tulta, joskin ehkä hieman eri mielessä kuin me ihmiset tulen käsitämme: ”aineetonta tulta”, ”henkistä tulta” tai esimerkiksi ”henkeä ja tulta”. Enkeleiden on ajateltu olevan myös tehty Jumalan kirkkaudesta ja heijastelevan Jumalan kauneutta. Joka tapauksessa enkeli on aineeton, kehoton olento, joka voi ottaa hahmokseen ihmiskehon halutessaan. Tai no, monet ovat kuvanneet enkeleitä myös jollain lailla aineellisiksi, mutta sillä tavalla, ettei se ole ristiriidassa aineettomuuden kanssa. Tai sitten on sanottu, että enkeli on ruumiiton ihmiseen verrattuna mutta ruumiillinen Jumalaan verrattuna. Tätä kaikkea voi sitten yrittää ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tässä jonkinasteisessa aineettomuudessa on kuitenkin se kätevä piirre, ettei enkelien tarvitse välittää fysiikan laeista liikkuessaan paikasta toiseen.

Enkeleillä on myös oma tahto, he ovat luovia ja voivat tehdä virheitä. Vaikka enkeleiden virheet ovat eri asia kuin ihmisten virheet ja enkelien erehtyminen eri asia kuin ihmisten erehtyminen, on tämä piirre hyvin mielenkiintoinen – mahdollistaahan se myös jo mainitun enkelien lankeamisenkin. Langenneisiin enkeleihin liittyy sitä paitsi paljon muutakin mielenkiintoista kuin se, että muiden enkeleiden pitää taistella heitä vastaan. Ensiksikin vanhoissa uskonnollisissa teksteissä on aivan yleinen ajatus, että enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja ei niin hyviä. Kabbalan enkelikäsityksen mukaan enkelit on jopa luotu kahtiajakoisesti palveleviksi armon enkeleiksi ja turmeleviksi tuomion enkeleiksi. Kabbalassa katsotaan myös, että jokaisen ihmisen sisässä on sekä hyvä että paha enkeli. Tässä ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee populaarikulttuurin kuvastoa, jossa enkeli ja piru juttelevat onnettomalle ihmiselle ja yrittävät houkutella tätä eri suuntiin jossain päätettävänä olevassa asiassa. Eräästä apokryfikirjasta (Henokin kirja) selviää, että langenneita enkeleitä on nähtävästi melkoinen määrä, sillä heille on erikseen rakennettu rangaistuspaikka, jossa he voivat sovittaa syyllisyytensä – siihen tosin menee 10 000 vuotta.

Entäpä itse lankeaminen? Ajanlaskun tienoon juutalaisessa traditiossa asiasta on kaksi näkemystä. Toisen mukaan ylienkelin lankeemus ja ihmisen luominen liittyvät yhteen. Mielenkiintoisempi lankeamisnäkemys on kuitenkin se, että enkelit yksinkertaisesti tulivat maan päälle ja makasivat naisten kanssa. Tästä tarinasta on monenlaisia versioita. Yhdessä niistä enkelit tulivat ihan hyvissä aikeissa maan päälle, sillä heidän aikomuksenaan oli saada ihmiset oppimaan kulttuuria ja järjestystä, mutta he joutuivat nuorten naisten viettelemiksi. Toisessa tarinassa taas enkeli Samael viettelee Eevan, jolloin alkaa raskaus, josta syntyy veljensurmaaja Kain. Varhaisten kirkkoisien mukaan enkelien ja ihmisten yhtymisestä syntyi sen sijaan demoneita. Tämä oli sen laatuinen ongelma, että muinainen vedenpaisumuskin pyrki itse asiassa hävittämään enkeleiden ja ihmisten yhdessä tuottamat sekasikiöt. Sama koskee helvetin tulta: sen alkuperäinen tarkoitus ei ollut kiduttaa ihmisiä ikuisesti vaan sinne oli tarkoitus sijoittaa langenneet enkelit. Nämä eivät ole varhaiskristittyjen yleisimpiä näkemyksiä enkelien lankeamisesta, mutta kylläkin paljon mielenkiintoisempia kuin ajatus siitä, että enkelit vain alkoivat vastustaa Jumalan tahtoa.

Kiintoisa ja itselleni mahdollisesti varsin käyttökelpoinen yksityiskohta ovat vanhat juutalaiset loitsumaljat, muodoltaan lautasmaiset astiat, joita käytettiin ilmeisesti kodin suojeluun. Ja mikä niissä oli suojelevaa? Spiraalimaisesti kirjoitetut loitsut, joilla pyydettiin mm. enkeleiltä apua. Maljoissa oli tietenkin myös rukouksia – ja loitsujen kaltaisia rukouksia –, mutta mielenkiintoista on juuri se, että niissä näkyi kahden uskomusmaailman sekoittuminen.

Vanhojen aikojen kirkkoisät kehittivät enkeleille myös hierarkian, jossa nämä toimivat. Hierarkia toimii perinteiseen tapaan: alempana olevat saavat olla yhteydessä yhtä tasoa ylempänä oleviin. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmitasoisessa hierarkiassa ylimmällä tasolla olevat enkelit saavat ohjauksensa suoraan Jumalalta – vaikkeivät voikaan katsoa tähän suoraan tai nähdä täysin, millainen tämä on. Alimmalla tasolla olevat enkelit puolestaan ovat lähimpänä ihmiskuntaa ja hoitavat siksi tehtäviä ihmisten parissa. Yllättävää tässä hierarkiassa on minun mielestäni jo aiemmin tuttu asia: se, että yli- eli arkkienkelit ovat kolmesta tasosta alimmalla. Enkeli on kuitenkin aina enkeli, eikä koskaan alhainen olento – paitsi ehkä langettuaan. Ylimmällä tasolla hierarkiassa ovat valtaistuimet, serafit ja kerubit. Hierarkiassa korkeammalla olevia enkeleitä on määrällisesti vähemmän kuin alemmalla tasolla olevia. Niinpä vaikka tunnemme ylienkeleistä nimeltä yleensä vain Gabrielin, Mikaelin ja Rafaelin, täytyy ylienkeleitä olla yhteensä valtava määrä.

Taivaalliset voimat kertoo näiden asioiden lisäksi mm. käsityksistä siitä, mitä kieltä enkelit puhuvat ja ymmärtävät (jotkut olivat muinoin vakaasti muuten sitä mieltä, että enkelit eivät osaa arameaa) ja siitä, miten enkelit vaikuttivat luostarilaitoksen syntyyn. Teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet siitä, millaisena uskonnolliset tekstit näyttävät enkelit. Itselleni näissä enkelikäsityksissä oli jotain tuttua ja paljon uutta – eikä käsitykseni enkeleistä ole ainakaan enää kovin yksiulotteinen tai yksinkertainen, jos se sitä oli ennen tämän kirjan lukemistakaan.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.


Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.


Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.


Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.


Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.


En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.


Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.


Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.


Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.


Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.



Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.



London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.